Katkeransuloista

 En tiedä, miten tämän muotoilisin.. (ja kyllä, olin tietoinen kun parisuhteeseen ryhdyin, että miehellä on menneisyys ja se vaikuttaa). 

Välillä mielen kalvaa katkeruus tai joku, en osaa tarkasti kuvailla. Mua harmittaa suunnattomasti se, että miten miehen ex on kohdellut miestä, heijastuu myös meidän suhteeseen! Välillä tuntuu, etten voi olla rennosti suhteessa ja ettei tehdä asioita enemmän yhdessä perheenä. Meillä ei ole edes kaveripariskuntia, joita välillä kaipaan vertaistuen mielessä. 

Saan jatkuvasti kuulla, kun hänen ex teki sitä, tätä ja tuota. Saan kuulla, kuinka ex onkin katunut päätöstä erota. Kuitenkin näen exän somessa edelleen kuvia miehestäni, siis mitä h*lvettiä?? 

Välillä mieheni unohtaa olemassaoloni, kun hän sopii exänsä kanssa lasten tapaamisista. Minulle vain ilmoitetaan, milloin lapset tulee. Ja ei, lapset eivät ole ongelma. Minusta on ihanaa kun tulevat kaikki 4 isompaa toimeen keskenään. Mutta haluaisin kuitenkin osata täyttää jääkaapin paremmin tai olla ottamatta töitä. 

Miehen ex edelleen seuraa miehen sukulaisia somessa ja on kaveria facessa. Minä en. Tuntuu välillä, olenko edes olemassa. Okei, no sinne ei oo niin tärkeä, mut en tiedä oikeastaan, kuinka moni miehen sukulaisista tietää minusta. Olemme kuitenkin olleet jo pidemmän aikaa yhdessä ja asuneet koko ajan yhdessä myös. 

Yritän päästä näistä tuntemuksista yli, sillä en ole miehen ex, enkä tule olemaan. 

Meillä on hyvä parisuhde miehen kans, mut välillä tuntuu riittääkö se? Mitä miehen ex:ssä oli, mitä minussa ei ole? Sen ainakin tiedän, että perhe on minulle tärkeämpi kuin illanvietot. Exälle illanvietot ja baarit oli perhettä tärkeämmät. Sillon kun asuttiin samalla paikkakunnalla, olin kuin ilmainen lastenhoitaja, jolle voi aina sysätä lapset, kun ex halusi baariin. Onneksi mieheni piti välillä puoliani ja antoi minulle myös ”omaa” aikaa. 

En tiedä, mitä tällä haen. Pakko oli saada oksentaa kirjotuksen muodossa oma paha olo pois. 

Jotenkin tuntuu, että haen edelleen paikkaani tässä pakassa. Ehkä olisi keskustelun paikka miehen kanssa, hän joko ymmärtää tai ei. 

En tiedä, miksi miehen ex on päässyt näin ihon alle. 

Tee siitä julkista!

 En muista mistä luin, että jos jotakin aloittaa kannattaa siitä tehdä julkista. Olisiko tuon sanonnan sanonut/kirjoittanut ehkä Rouva Keto. Rouva Keto lähinnä puhui elämäntapamuutoksesta. Mutta tottahan se on, kun tekee jostakin julkista, asiat sujuvat paremmin, eikö?

Olen ollut monella eri dieetillä elämäni aikana. Kaikkein parhaiten on toiminut ketogeeninen ruokavalio. Jostain kumman syystä tai toisesta, en ole saanut pidettyä sitä elämäntapana. Mutta nyt, nyt yritetään uudelleen. Olen myös ostanut monia ketogeenisen ruokavalion verkkokursseja ja ollut innoissani alussa, saanut tuloksia ja verkkokurssin loputtua innostus on lopahtanut ja paluu entiseen on ollut sujuvaa ja nopeaa. Välillä aina olen päässyt takaisin raiteille, mutta yksin on ollut hankala pitää ketoa yllä. 

Viime viikolla lähdin mukaan keto coach Sarin mukaan. Sarin valmennus kestää 3kk, eli koko kesän. Hänen lähestymistapansa ketoon on hieman lempeämpi, mutta tavoitteena on kuitenkin ketoosi ja ketoruokavalio terveellisesti. Mukana valmennuksessa on myös lääkäri Ari Miettinen, joten turvallisin mielin olen mukana. 

En kuitenkaan yhtään väheksy heitä, joiden valmennuksissa olen aiemmin ollut mukana. Olen saanut paljon hyviä ideoita ja ruokaideoita, sekä tuloksia! Syksyllä olin mukana Paulan keton tsemppiryhmässä ja sain todella hyviä tuloksia. Paino putosi kahden kuukauden aikana n. 10kg ja senttejä lähti ympäri kehoa -30cm! Hurja tulos, mutta jokin siitä kuitenkin puuttui. Ehkä juurikin sellainen enemmän henkilökohtaisempi tsemppaus ja ohjaus, jota saan nyt Sarin ryhmässä ollessa. Hän on auttanut yli vaikeimmista hiilihydraattien vieroitusoireista, joten voisinkin sanoa, että mielihalut sokeriin katosi kivuttomimmin. 

Sarin valmennuksessa ei tule kaikki ohjeet valmiina, mikä on ihan hyvä juttu, että saa itse pohtia ja suunnitella ateriat. Toki Sarilta on tullut hyviä lautasmalleja, joista saa osviittaa, kuinka terveellistä ketoa voi toteuttaa. Plussaa sekin, ettei rasvojen kanssa tarvitse "läträillä", eikä sitä "mainosteta". Rasvatkin koostetaan fiksusti päivän aikana. Se, miten joissakin valmennuksissa vedetään tosi tiukasti kaikki ns. ylimääräinen pois, on kaikki ketogeeniseen sopivat ruoka-aineet sallittuja päivän makrojen puitteissa. Tykkään tästä mallista, ettei tarvi rajata kaikkea pois, jotta saavuttaisi ketoosin. Uskon, että tämmöinen sallivampi, mutta terveellinen ketogeeninen ruokavalio on pidemmässä juoksussa toimivampi. 

Ensimmäinen viikko oli ja meni. Pahimmat vieroitusoireet hiilareista on nyt takana päin. Pakko kehua itseä, sillä vaikka sairastuttiin koko perhe viime viikon lopulla, en sortunut kuitenkaan hiilihydraatteihin. Selkäranka tähän touhuun on löytynyt jälleen! Terveys edellä mennään. 

Aion jakaa täällä julkisesti mietteitä ja ajatuksia matkastani. 

Laitan vielä pari kuvaa viime syksyn tuloksista alas. 

P.S. Oli hassua syödä tänään karjalanpaistia salaatin kanssa. 😅

Tässä ennen ja jälkeen kuvat. Olin mukana 2kk Paulan keton tsemppirymässä. Jälkeen kuva ei ole se parhain, mutta kyllä siitä osviittaa saa, mitä muutoksia on saatu aikaan. 

Kasvojen ennen ja jälkeen kuvat myös. 

Elämän muutoksissa part. 2

 Tämä postaus on jatkoa edelliseen postaukseen. 

Ehdin siis viettämään aikaa tinderissä ja badoossa ehkä n. viikon verran. Muistan, kun selasin tinderiä läpi ja juttelin ihmisten kanssa. Mitkään match:t tai juttelut eivät oikein mihinkään johtaneet. Ymmärrykseni siitä, miksi minä EN deittaile suomalaisia miehiä kasvoi ja vahvistuis. Voi tsiisus, minkälaisia viestejä sieltä tuli. Piti olla tietyn näköinen ja tietynlainen. Multa kysyttiin mm. lääkelistaa ja mua varmaan pidettiin jotenkin epätoivoisena. Sellainen olo mulle tuli. Tinderi oli täynnä seksiä vinkuvia epätoivoisia miehiä, joille ei meinannut mennä perille, että ei on ei. 

Sattumalta (kohtalollakin oli varmasti osuutta asiaan) tinderissä tuli vastaan nykyisen mieheni profiili. Profiilia katsellessa muistan, kun kysyin esikoisen mielipidettä (hän tykkäs selata tinderiä äitin kaverina 😅). Esikoinen sanoi ensin ei. Jäin kuitenkin tuijottamaan profiilikuvaa ja katsoin hänen taustaansa. Samalla mielessä ajattelin "voi ei, taas turkkilainen"... Mutta silti hoin itselleni "ryhdistäydy nainen! se joko ottaa tai antaa, et voi tietää ellet katso tätä korttia". Meni päivä tai kaksi ennen kun match tuli mieheltä. Samantien viesti ja siitäpä se viestittely alkoi. Aika nopeasti vaihdettiin numeroita, jottei tarvitse tinderiä kytätä koko aikaa. Ensimmäisistä kirjoituksista meni vajaa viikko, kun mies tuli käymään luonani. Sillä tiellä ollaan edelleen. Kaikki vaan loksahti paikoilleen ja oli jotenkin helppoa olla ja puhua. Sain olla oma itseni. Mies hyväksyi minut juuri tällaisena, kuin olen. 

Elettiin parisen kuukautta etäsuhteessa, kunnes löysin töitä miehen kaupungista. Kasattiin lasten kanssa taas elämä laatikoihin ja säkkeihin ja muuttopuuhiin. Löydettiin törkeän kallis kerrostalokolmio, jossa asuttiin reilu vuosi. 

Yhteinen lapsemme syntyi juuri tuolla, olen siis jokaisen lapseni synnyttänyt eri kaupungeissa. 

Vaikka Lapissa oli ihanaa, täytyy myöntää, että podin koti-ikävää Ouluun. Oikeastaan ehkä kaipasin eniten toimivaa joukkoliikennettä. Lapissa meidän ohi meni kerran tunnissa bussi, kesällä ei ollenkaan. Olin vähän jumissa kotona, kun joka päivä ei viitsinyt keskustaan kävellä. Oli sinne sellainen matka. Myös mieheni ex saattoi vaikuttaa siihen, etten tuntenut oloani niin rennoksi.. 

Elämä on melkoisessa muutoksessa ollut siis ja edelleen jatkuu. 

Tammikuussa aloitin opiskelut sen sijaan, että olisin palannut päivätöihin takaisin äitiyslomalta. Aloin näkemään unia töistä, eivät olleet kivoja unia. Muutenkin ajatus oli kytenyt pidemmän aikaa mielessä vaihtaa alaa. Luonnollisinta alan vaihtamiselle oli nyt, kun äitiysloma oli lopuillaan ja piti keksiä, mitä alkaa tekemään. Mun piti siis ensin jäähä vielä täksi kevääksi kotiin ja tehä keikkaa työpaikalleni, mutta sainkin opiskelupaikan joka oli enemmän, kuin lottovoitto. Kävi vielä niin hyvä tuuri, että työharjoittelupaikkaa etsiessä sainkin palkallisen harjoittelun. Teen siis kesällä kesätöitä, sekä suoritan työharjoitteluni oppisopimuksella. Odotan kesää jo! 

Voisinko todeta tähän loppuun aika kliseisesti, että elämä kantaa. Kun muutoksen tielle on lähtenyt, on niitä lisää luvassa lähitulevaisuudessakin. Oikeastaan tuntuu nyt siltä, että olen matkalla sinne, mistä aina olen haaveillut, mutta mitä en vielä joitakin vuosia sitten uskaltanut alkaa toteuttamaan. Nyt antaa uusien tuulien puhaltaa. 

Aikansa kutakin, sano pässi kun päätä leikattiin. - tämä lausahdus kuului mummoni suusta, kun hänelle tuli muistisairaus. Lähes joka toinen lause oli edellä mainittu lause. Mutta toisaalta sekin on aivan totta. Aika aikaansa kutakin. 

Elämän muutoksissa part. 1

 Mun elämä on ollu viimeiset kaksi vuotta melkoista muutosta. Omasta halusta. Sitä edelliset kaksi vuotta tuntui, että olen jumissa jossain, missä en edes halunnut olla. Juoksin "oravanpyörässä" ja tuntui, ettei elämää voi suunnitella seuraavaa päivää pidemmälle, jos sitä seuraavaakaan.. 

Kaikkihan alkoi jo oikeastaan vuonna 2017, jolloin menin naimisiin entisen mieheni kanssa Turkissa. Laitettiin oleskelulupa vireille ja siitä alkoi piinaavat kaksi vuotta oleskeluluvan odottamista. Käytiin Ankarassa asti yhdessä, jossa ex kävi tunnistautumassa oleskelulupaa varten. Ensimmäinen etappi oli, että päätös pitäisi tulla 5-9kk:n kuluessa. Saatiin välillä lisäkysymykset, joihin vastattiin, mutta oleskelulupaa ei tullut. Odotettiin lähemmäs vuosi, kunnes ex sai kielteisen päätöksen. Tästähän se riemu repesi, kun piti alkaa tehdä valitusta. Asianajajan kanssa. Ei ollut mitään halpaa se. Asianajajan kanssa tehty valitus käsiteltiin hallinto-oikeudessa reilussa vuodessa. Ex sai viimein oleskeluluvan joulukuussa -19 ja tuli vähän ennen joulua Suomeen. 

Kuva otettu Istanbulista, jossa oli ostoskeskuksessa vesiputous-/lähde keskellä ostoskeskusta. 

Ostoskeskuksen nimeä en valitettavasti muista.

Kukapa olisi tiennyt, mitä ex tuo tullessaan. Hän ei ehkä käsittänyt, että hän ei saa kokonaan vaan mun huomiota, sillä mukana menossa oli mun kaksi lasta. Keskimmäiselle hän yritti olla isä. Ex tuli ja oli kaveria lasten kanssa. Myöhemmin, kun hän yritti asettaa rajoja, voitte ehkä kuvitella, ettei se enään toiminut. Lapset oli tottunut siihen, ettei exäni pidä mitään rajoja. 

Meidän parisuhde oli melkoista vuoristorataa alusta asti. Yritin kaikin voimin olla exän tukena, jotta hän kotoutuisi hyvin. Olin mukana etsimässä hänelle työkokeilupaikkaa, täytin hänen puolestaan eri hakemuksia ja yritin etsiä hänelle aktiivisesti työpaikkaa. Aluksi ex oli hyvin mukana ja lähti mun mukana tapaamaan mun kavereita ym. mutta sitten jonkin ajan kuluttua häntä ei huvittanut. Hän piiloutui kielimuurin taakse. Käänsin hänelle kyllä kaiken englanniksi ja ne kaverit, jotka puhuivat englantia ottivat huomioon sen, ettei exäni puhunut suomea. 

Kun oltiin eletty ensimmäinen koronavuosi, meidän parisuhde oli jo kriisissä. Ex oli saanut päähänsä, että petän häntä. Hän koko ajan vertaili meidän suhdetta toisten suhteisiin. Kun hän oli jossakin liikkeellä ja näki pariskuntia hän tunsi ilmeisesti kateutta, että pariskunnat kävivät kahviloissa tai harrastivat yhdessä. Niin, kyllä mekin joskus niin tehtiin. Yritin tuoda exälleni edelleen tiedoksi lapset. Kun on taloudessa lapsia, ei voi spontaanisti tehdä asioita kahdestaan. Enkä voinut aina kysyä äitiäni auttamaan. Ei ollut äitini velvollisuus hoitaa lapsenlapsiaan koko ajan. 

Tultiin lopulta siihen pisteeseen, että meillä oli kauhea riita. Ex yritti käydä päälleni, hän piti jo kättä kaulallani ja uhkaili henkeäni. Se oli viimeinen pisara. Pyysin häntä lähtemään. Aluksi hän ei lähtenyt. Onnekseni ex löysi lähes toiselta puolelta suomea töitä ja lähti sinne. Oli viikot tai kaksi siellä ja kävi välillä luonamme. Yritettiin toki työstää suhdetta vielä, mutta tuloksetta. 

Tuli kevät 2021 ja päätin, että nyt saa riittää. Olin unelmoinut Lapista useamman vuoden ajan ja hain töitä. Mainitsin siitä exälleni sivulauseessa. Sain työpaikan pieneltä paikkakunnalta Sallasta. Se oli ihana työpaikka. Aika nopeasti kerättiin kimpsut lasten kanssa, hommasin asunnon ja löydettiin onneksi meidän kotiin ihanat vuokralaiset, joista tiesin, että he pitävät kodista huolta. Meillä oli reilu kuukausi aikaa muuttaa. 

Tuo oli ihanaa aikaa, kaikki oli uutta. Oltiin uuden alussa. Kevät oli parhaimmillaan, kun muutettiin. Saatiin kunnan rivitaloasunto, joka oli vielä päätyasunto. Sinne tehtiin kotia, vain minä ja lapset. Toki ex oli edelleen kuvioissa ja hän halusi muuttaa kans. Kielsin, jos ei töitä ollut. Eikä hän saanut töitä. Hän olisi halunnut tulla silti. En päästänyt. En enään jaksanut lähteä siihen rumbaan, jossa minä olen ainoa  jolla on työpaikka ja säännölliset tulot. Päätin, ettei ex enää mun tuloillani elä. En ala katselamaan sohvalla makaavaa miestä, joka ei saa mitään aikaiseksi. 

Meidän Sallan kodin takapihalle paistoi ihanasti aurinko ja lämmitti, 

vaikka lunta oli vielä muuten maassa.

Tällaista näkymää rakastin. Takapihalta näkyi metsä. 

Tuli esikoisen syntymäpäivät, jolloin ex oli tulossa käymään jälleen. Poikani pyynnöstä. Päätin, että ollaan sovussa lapsen takia. Onneksi minulla oli samana viikonloppuna töitä. Kun olin töissä, lapseni ilmoitti että exäni oli ladannut deittisovelluksen puhelimeensa (huomasi sattumalta) ja joku nainen haluaa ottaa yhteyttä exään. Emme siis olleet vielä virallisesti eroamassa tai päättäneet lopettaa suhdetta. Oltiin otettu aikalisä ja yritettiin työstää suhdetta. Voitte vaan arvata, että siinä katosi lopullisesti pohja koko yrittämiseltä. Hän oli päättänyt jatkaa elämäänsä, vaikka minulle muuta väitti ja yritti kaikkensa, että olisimme jatkaneet yhdessä. Luotto häneen oli mennyt. 

Tuon viikonlopun jälkeen päätin, että jos ex etsii muuta seuraa, lataan minäkin tinderin ja katson, mitä sieltä löytyy vai löytyykö mitään. Latasin samalta istumalta myös sovelluksen Badoo. 

Exän paljastumisen seuranhaun suhteen laitoin avioeron vireille. Lopullisesti. 

Viimeinen vauvavuosi lopuillaan

 Tänään pyörähti käyntiin vauvavuoden viimeinen kuukausi. Hurjaa ajatella, miten vuosi on taas vierähtäny. Ja hei, voisin sanoa puolisolleni "we did it!" Eihän tämä vuosi helppo ole ollut, sillä meidän prinsessamme on sellainen aika vaativa tapaus. Tai sitten me olemme hänet opettaneet sellaiseksi. Vaikka vauva on vaativa, on tämä ollut sen arvoista. Näin +30 vuotiaana osaa ottaa rennosti ja elää hetkessä ilman sen suurempia suunnitelmia. Olen todellakin nauttinut tästä vuodesta, sillä se tulee näillä näkymin olemaan viimeinen laatuaan. Vielä en ole saanut puolisoani puhuttua ympäri vielä yhteen vauveliin. 

                Kiipeily on aika in! Joka paikkaan 

                täytyy päästä ja kiivetä. 

            Uunin alapuolella oleva laatikko ei saa 

            hetkeäkään olla rauhassa, kun neiti on 

            hoksannut, miten kiva leikkipaikka se on! 

            Sit on vähän kiva kokeilla nappuloita. 

Voin olla ylpeä itsestäni, että tämän vauvavuoden aikana parisuhteeni on pysynyt, vaikka onhan tässä ollutkin kaikenlaista. Kahden eri kulttuurin välinen suhde ja siihen vielä molemmilla omat tavat hoitaa vanhemmuutta. En siis ole puuttunut mieheni tapaan toimia, hän on välillä kommentoinut neljännen lapsen kokemuksella (minullehan meidän yhteinen lapsi on kolmas). Nämäkin kommentit toki olen ohittanut tai kuitannut naurahduksella. 

Se, miksi olen erityisen ylpeä itsestäni ja siitä, ettei parisuhteeni kariutunut vauvavuonna on se, että ensimmäisen lapsen kohdalla, jolloin kaikki oli uutta ja ihmeellistä emme osanneet esikoisen isän kanssa hoitaa omaa parisuhdettamme. Sen vuoksi meille kävi, kuten kävi. Lopulta kävi kuitenkin ihan hyvin. En istuisi tässä tätä kirjoittamassa ja muistelemassa, jos eläisimme esikoisen isän kanssa ydinperheenä. 

Nyt kun lähdin vauvavuosia vertailemaan, täytyy sekin mainita, että keskimmäisen vauvavuoden hoidin yksin. Olin toki parisuhteessa ja naimisissakin, mutta kuinkas yllättävää puolisoni ovat olleet kaikki ulkomaalaistaustaisia, joten elimme eri maissa. Keskimmäisen vauvavuoden aikana reissasin entisen mieheni kotimaassa aika paljon. 

Kaikki vauvavuodet ovat olleet todella erilaisia. Ei voi edes verrata keskenään. Kaikesta on selvitty ja voisinko sanoa, että nämä vuodet ovat kasvattaneet mua ihmisenä aika paljon. Enään ei mitkään pienet vastoinkäymiset stressaa tai hetkauta! Elämä, anna tulla mitä on tuloillaan, olen valmis! 

Oho!

Kirjaimellisesti oho! Olin tulossa perustamaan uutta blogia, kunnes huomasin, että tämäkin on vielä tallessa! Siis vau! Ehkä mun ei tartte alkaa uutta blogia perustamaan. Jatketaan tätä nyt näin lähes 9 vuoden tauon jälkeen! Mut hei rakkaat lukijat, vieläkö TE ootte siellä? Mitä teille kuuluu? Katsoin tilastoja, että tätäkin blogia on käyty kuitenkin lukemassa, vaikka hiljaista on ollu! Kerrassaan mahtavaa! Mulla onkin teille paljon kerrottavaa ja päivitettävää. Saatte ehkä lukea jatkossa pikakelauksena lähes 9 vuotta elämästäni.. Hehheh. 

Mulla on jo useamman päivän ajan päässä muhinu ajatus blogista. Tässä arjessa huomaan, että kaipaan jotakin minne purkaa ajatuksia, itseäni ja paikkaa, minne voin "oksentaa" kaiken mahdollisen, mitä mieleen tulee. 

No mutta tälleen nopsaan, ettei tämä teksti ala rönsyillä. Mun elämässä on tapahtunu paljon! Lapsuudenystävä totes kerran, että mun elämästä sais kirjotettua romaanin, sen verran on tapahtunu. 

Pikaisesti; 

* Lapsia on siunaantunut 2 lisää

* Elän monikulttuurisessa parisuhteessa

* Aloitin opiskelut - liiketaloutta

* Mulla on vakituinen työpaikka, josta luonnollisesti oon opintovapaalla

* Asun edelleen Oulussa, vaikka kävin Lapissa mutkan välillä (en mä oo kyllä varma, oonko kertonu aiemmin, että olin Oulusta)..

* Instagramissa päivitä julkista tiliä, jossa kerron unelmistani, sekä veloista ym. (myöhemmin laitan linkkiä)

* Ketogeeninen ruokavalio alkaa tulla elämäntavaksi, tähänkin palaan myöhemmin lisää 

Kun luet tämän postauksen, ole ystävällinen ja kerro, vieläkö siellä olet. <3 

Ihanaa viikonloppua just sulle. 

Mulla onkin työkeikkaa tänä viikonloppuna, joten ei oo vapaa-ajan viettämisen suhteen ongelmia. 

Heipparallaa

Joskus on pysähdyttävä miettimään elämää.
Mitä oikeasti haluaa elämältä? Minkälaista elämää haluat elää? Yksin? Parisuhteessa?
Olen aina ollut sitä mieltä, että elämä on täynnä valintoja. Niin se onkin. Jotkut tekevät huonoja valintoja ja oppivat kantapään kautta. Toiset taas menevät sieltä mistä aita on matalin ja eivät ole tyytyväisiä elämään. On myös ihmisiä, jotka tekevät samat asiat samassa järjestyksessä päivästä toiseen, tylsistyvät kotona ja ovat kyllästyneitä elämään.

Viime aikoina on tullut paljonkin pohdittua elämää, ihan kaikinpuolin. Luulin löytäneeni loppuelämän rakkauden, ulkomaalaisesta miehestä. Suhde eteni aika vauhdilla, pian käytiin maistraatissa ja seuraavana päivänä haettiin miehen tavarat luokseni. (ennen sitä olin muuttanut isompaan asuntoon, jossa on pojallekin oma huone). Pian kaiken tämän jälkeen alkoi arki, joka sujui hyvin. Miehelläkin oli työ, pitkiä päiviä hän teki mutta työtä kuitenkin. Kunnioitin miestä ja yritin olla kaikinpuolin hyvä vaimo. Mies etsimällä etsi (tai siltä tuntui) virheitä minusta. Aloitti riidan pienestä. Sanoi kotiamme likaiseksi. (lapsi+koira, mutta aina ollut perussiisti koti). Yritti ajaa itsetuntoni matalalle. En saanut kulkea missään yksin, aluksi. Pidin puhelimeni äänettömällä, sillä inhosin kuinka hän alkoi nalkuttaa heti jos jokin kaverini laittoi viestiä/soitti. Minun ei olisi saanut pitää kavereihin yhteyttä. Minun olisi pitänyt lopettaa Facebookin, Twitterin ym. käyttäminen. Olin valehtelija, epänormaali, itsekäs, lumppu. Eikä hän omien sanojen mukaan voinut luottaa minuun. Ja lapset, lapset ei kuulemma tullut kuuloonkaan kun olin niin vaikea ja lapsellinen, sekä en voinut hyväksyä hänen erilaista uskontoa.

Ihmiset, jotka tuntevat voinevat kertoa, kuulostaako minulta? Olenko tosiaankin tällainen, kun mies antoi ymmärtää?

Mietin, millainen aviomies voi sanoa vaimolleen niinkin pahoja asioita, kuin hän minulle (kaikkea en julkisesti viitsi kirjoittaa, mitä kaikkea hän minulle) sanoi. Tietääkö mies mitä rakkaus on? Onko miehellä taipumus narsismiin? Kulttuurieroja? Uskonto? Oloni oli riittämätön.

Itkin enemmän kuin viimeiseen kolmeen vuoteen. Mutta ei, hän ei halunnut nähdä kun itkin. Minun piti hänen edessään peittää tunteeni. Ei, en voi tukahduttaa tunteitani jos toinen on satuttanut. Sanoin sen myös ääneen.


Tänään minulla on tunne, hyvä tunne. Ehkä tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä? Selaan vuokra-asuntoja, vain minulle ja pojalleni. Jotenkin minusta tuntuu, etten jaksaa enään stressata millä päällä mies tulee töistä. Hän sanoi sanoi, ettei hän enään välitä avioliitostamme. Hän haluaa vain elää. Elää yhdessä. En jaksa enään puhua asioista, kun tulee riita ja lopulta minä olen idiootti kun aloitin riidan. Miksi jäisin tähän? Jos en voi olla oma itseni, ehkä on parempi olla vain lapsen kanssa. Vaikka huono äiti olenkin, niin kuin Hän sanoi. 

Nyt tämäkin asia on "ääneen" sanottu.

Kiitos ja anteeksi.